Tuulikeiju ja Vuorenpeikko: Osa 20

Cat ei aikaillut hetkeäkään aloittaessaan mieleensä juolahtaneen suunnitelman toteuttamisen. Hän  kiskaisi seinältä vanhan kahdenkäden miekan, jonka hädin tuskin jaksoi nostaa ja käännähti aseen kanssa äkisti osuen palvelijan pitelemään lyhtyyn, joka  heilahti ja särkyi viereiseen seinään sytyttäen samalla seinävaatteen palamaan. Hetkessä liekit ahmaisivat vanhan villaisen käsityön ja liekit saivat uutta voimaa.

Se oli riittävä, joskin tahaton,   harhautus ja Ben käytti hyödyksi jokaisen hetken. Lordi Fenton oli nopeasti aseeton, mutta se ei estänyt häntä hyökkäämästä poikansa kimppuun. Lordi Fentonin kädet tavoittelivat Benin kaulaa, mutta siihen se jäikin. Ben piti vanhuksen ranteista kiinni ja heitti tämän lattialle kuin räsynuken.  -Se on ohi nyt isä. Enää ei kukaan kuole sinun takiasi.

Liekit nielivät seinävaatteen toisensa jälkeen. Palvelijat yrittivät tukahduttaa tulta, mutta lukuisat seinävaateet ja rutikuivat puuparrut olivat oiva alusta liekkien leviämiselle ja pian palvelijat havaitsivatkin toimensa turhiksi. Lordi Fentonin  kasvot olivat harmaat hänen katsellessaan salaisuutensa muuttumista liekkimereksi. Kaikki hänen tarkoin vaalimansa antiikkiset  kidutusvälineet olisivat pian mennyttä.

Palvelijat olivat alkaneet paeta linnasta huomattuaan pelastusyritykset turhiksi. Kaikesta huolimatta Ben ja Cat yrittivät saada Lordi Fentonin lähtemään mukaansa ja hetken he luulivatkin onnistuvansa. Lordi Fenton seurasi heitä ensin muutaman askeleen kunnes juoksi karjuen liekkien keskelle. Muutaman kammottavan hetken jälkeen tuli aivan hiljaista eikä Lordi Fentonin tuskanhuutoja enää kuulunut. Liekit - joiden tuhovoimaa Lordi Fenton oli aina rakastanut - olivat kostaneet vääryydet, jotka Lordi Fenton oli elämänsä aikana tehnyt.

------

Aamu valkeni savuavien linnanraunioiden hallitessa maisemaa. Palvelijat olivat  hävinneet omille teilleen nyt kun heidän tyrannimainen isäntänsä oli poissa. Ben ja Cat olivat linnanraunion  edessä tuijottaen epäuskoisina savuavaa kivikasaa ja aavemaisiksi muuttuneita torneja. Vanha linna oli poissa ja aamunrusko värjäsi taivaan. Näky oli melkein kaunis, jos tapahtumat eivät olisi olleet niin hirveitä.

Cat seisoi nokisena Benin  vieressä ja kosketti varovasti tämän poskea. -Olen pahoillani, että lapsuudenkotisi paloi. Olen pahoillasi siitä, mitä isällesi tapahtui. En tarkoittanut...  Olen niin pahoillani... Ben sulki Catin suun pehmeällä suudelmalla. -Ei, Tuulikeijuni. Minä olen pahoillani. Olen pahoillani, että en suojellut sinua paremmin. Olen pahoillani, että luulin suunnitelmani olevaa parempi. Olen pahoillani, että en kertonut sinulle kaikkea aikaisemmin ja hakenut sinua jo kotoasi. Halusin nöyryyttää isääni ryöstämällä sinut hänen kattonsa alta. Ja kaiken tuon vuoksi saatoin sinut hirvittävään vaaraan. Olen niin äärettömän pahoillani. Catherine katsoi Benin tuskaisia silmiä ja pyyhki niihin nousseet kyyneleet pois. -Ben, sinä pelastit minut. Ilman sinua olisin tyytynyt isäni määräyksiin ja nainut Lordi Fentonin. En olisi uskaltanut muutakaan. Luulin, että elämäni oli lopussa. Sinä pelastit minut.

Ben nosti Catin syliinsä ja kantoi tämän pienen matkan päässä oleville talleille, jossa valjasti hevosen vaunujen eteen.  Cat nukahti pian vaunujen tasaiseen ratinaan ja Ben ajoi Cat kainalossaan kohti omaa kartanoaan, jonka oli äidinperintönä aikanaan saanut. Se ei ollut niin mahtava kuin Fentonien linna, mutta Ben ei ollut koskaan pitänyt isänsä suvun kolkosta linnasta, joka oli pitänyt sisällään mustia salaisuuksia ja kuolemaa. Ne muistot oli aika unohtaa ja aloittaa elämä Catin kanssa.

- Catherine. Ben kuiskasi pysäytettyään vaunut. -Uusi kotisi odottaa.  Cat avasi silmänsä ja näki edessään ihan vuorten kupeeseen rakennetun valoisan kartanon, jonka ympärillä kohosivat jykevät tammet.  Sitten Cat tajusi, että vuorissa oli jotain tuttua. Ne olivat ne samat vuoret, joita Cat

oli niin usein katsellut kukkulalta, mutta koskaan hän ei ollut tiennyt, että laakson toisella laidalla kukkuloiden juuressa oli näin ihana paikka. Ben hymyili lämmintä hymyään ja Cat katsoi tämän tuulentuivertamia tummia hiuksia. Mitä pidät uudesta kodistasi, Tuulikeijuni? Cat henkäisi ihastuksissaan. Se tuntui juuri sellaiselta kuin kodin kuuluikin. Se oli valoisan ja lempeän oloinen paikka, jossa jokainen soppi tuntui hymyilevän. Se on ihana! Cat sai sanotuksi. Ben naurahti Catherinen innostukselle ja kertoi sitten, että lähellä oli luola, jonne he voisivat tehdä eväsretkiä. Pienenä poikana hän oli joskus leikkinyt siellä vuorenpeikkoa sisarustensa kanssa ja äiti oli tuonut heille aina korillisen herkkuja.   Nyt oli Catin vuoro nauraa. -Vuorenpeikolta sinä juuri nyt näytätkin! Cat nauroi ja pörrötti Benin hiuksia.

Ben sulki Catin syliinsä ja antoi tälle suudelman, jollaista Cat ei ollut koskaan ennen kokenut.