torstai 2. lokakuuta 2014

Tuulikeiju ja Vuorenpeikko: Osa 18

Ben liikkui kuin varjo kohti huonetta. Hänen kätensä oli edelleen tiukasti Catin kädessä ja Catista tuntui, että tämä tiukensi otettaan jokaisella askeleella. Mitä Ben oikein pelkäsi?

Kaksikko liikkui äänettömästi huoneessa. Ben ei ollut uskaltanut sytyttää lyhtyä uudelleen ja niinpä ainoa valo olikin himmeä öljylamppu, joka oli jätetty palamaan pienelle sivupöydälle. Sen valo ei riittänyt valaisemaan huonetta saatikka sitten käytävää. Ben oli kuitenkin päätöksensä tehnyt. Valo sai riittää ja heidän oli sen turvin kuljettava kohti toista salakäytävää.

He liikkuivat väistellen huonekaluja. Määränpää, huoneen kaukaisin seinä tuntui olevan vielä kilometrien päässä ja Catia kylmäsi. Jokin huoneessa sai hänen ihonsa kananlihalle ja hän halusi päästä sieltä nopeasti pois. Jokainen nurkka tuossa paikassa sai hänet pidättämään hengitystä, toivomaan, että kaikki olisi vain pahaa unta ja hän heräisi pian omassa vuoteessaan ja Bess tulisi lohduttamaan häntä ja sanomaan, että kaikki oli vain unta, jonka aamun ensi säteet pyyhkisivät pois.

Mutta Cat ei nähnyt unta ja Besskin oli kaukana täältä. Hänellä oli kuitenkin Ben, jonka järkähtämätön päättäväisyys sai Catin jollain tapaa tuntemaan olonsa turvallisemmaksi kaiken kamalan keskellä.

He olivat jo melkein salakäytävällä. Ben hapuili hämärässä vipua, joka aukaisisi salakäytävään vievän oven. Vanha muistikuva vivun sijainnista ei tuntunut pitävän paikkansa ja Ben joutuikin etsimään vipua yhä uudelleen ja uudelleen. Sitä ei löytynyt ja hämärässä huoneessa Ben katsoi Catia huolestuneempana kuin koskaan ennen. He eivät päässet poistumaan talosta ilman salakäytäviä, sillä Lordi Fenton oli asettanut vartijat sisäänkäynneille eikä kukaan voinut poistua talosta ilman, että se huomattaisiin. Vivun katoamisen myötä Benin mieleen nousi hirvittävä ajatus. Kaikki ei voinut olla vain sattumaa. Hän oli johdattanut heidät suoraan ansaan. Lordi Fenton  oli arvannut hänen aikeensa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti