Kylmä ja tuulinen yö oli viimein päättynyt. Myrsky oli riepotellut rannikkoa ja tunkenut puhurinsa myös sisämaahan tehden tuhoa kaikkialla mihin koski. Lukuisat karjasuojat olivat nyt ilman kattoa, aitaukset olivat rikki, kun puita oli kaatunut niiden päälle ja lampaita, vuohia ja lehmiä käyskenteli ympäri kylää. Tämän myrskyn tuhoja korjattaisiin vielä pitkään.
Myös Hawksmoren kartano oli kokenut kovia. Tosin sen korjaus olisi pientä verrattuna tilan ulkorakennuksiin, joiden puiset seinät olivat käytännössä laonneet myrskyn tieltä oljen korsien lailla. Miesmuistiin ei tällaista myrskyä ollut näillä tienoilla nähty. Adrian Hawksmore katseli kuinka palkolliset olivat jo aamutuimaan nousseet korjaamaan tuhoja tiluksilla. Jotkut juoksivat kiinni karanneita eläimiä, toiset nakuttelivat kasaan aitoja ja jotkut korjasivat tallin säpäleiksi menneitä ovia. Kaikille riitti työtä enemmän kuin tarpeeksi ja näin olisi vielä usean viikon ajan.
Adrian mietti myös alustalaisiaan, jotka hekin olivat kohdanneet suuria menetyksiä. Heille pitäisi saada mahdollisimman pian apua. Heti kun kiireellisimmät asiat kartanolta olisi korjattu, saisi osa miehistä lähteä auttamaan alustalaisia korjaamaan mökkejään ja etsimään karjaa. Tai ehkä hän aloittaisi sen jo itse. Hän osasi toki korjata aitaa siinä missä kuka tahansa palkollisistakin. Hawksmoren kartano ei ollut noussut kukoistukseensa ilman kovaa työtä ja Adrian oli tottunut osallistumaan tilanhoitoon muutoinkin kuin vain tilikirjaa selailemalla. Hän ei ollut koskaan piitannut paperien pyörittelystä ja pankkitileistä. Toki tulot helpottivat elämää ja parannuksia oli helpompi tehdä, jos rahapussissa oli muutakin kuin pölyä, mutta mieluummin hän rakensi aitoja yhdessä toisten kanssa, korjasi kattoja ja huolsi alustalaistensa mökkejä. Vielä pari vuotta sitten hän oli tehnyt tuota kaikkea, mutta ei enää. Ei, etteikö hän olisi halunnut. Syyt olivat ihan muualla. Adrian punnitsi ajatusta vielä hetkisen ennen kuin teki päätöksensä ja sieppasi tuolilta takkinsa, jonka puki valkoisen paitansa päälle samalla kun jo ryntäsi ulos huoneesta kohti portaikkoa ja ulko-ovea. Jos hän olisi ripeä hän ehtisi pihalle ennen kuin Lady Hawksmore ehtisi huomata. Ajatus oli niin houkutteleva, että se sai Adrianin liikkumaan tavattoman nopeasti ja ketterästi ulos eikä hän suostunut ottamaan kuuleviin korviinsa, kun sisältä kajahti kysyvä ääni vaatien tietoa siitä, kuka ulko-ovella oli. Hawksmore vain kiristi vauhtiaan ja huokaisi vasta, kun pääsi ratsunsa selkään ja tunsi kartanon jäävän kauas taakseen.
Adrian Hawksmore pysäytti ratsunsa rantakallioille. Hän ajatteli ratsastavansa sen kautta ennen kuin menisi auttamaan myrskytuhojen korjaamisessa. Hän tarvitse hetken aikaa itselleen ja ajatuksilleen. Kun Lady Hawksmore vuosi sitten oli muuttanut kartanoon oli kaikki rauha mennyttä. Lady Hawskmore oli Adrianin äitipuoli. Muutama vuosi Adrianin isän, Lordi Hawksmoren, kuoleman jälkeen oli äitipuoli pyytänyt päästä asumaan maalle, koska ei viihtynyt kaupungissa lainkaan. Tosi asiassa Lady Hawksmore ei viihtynyt missään, missä ei ollut paljon liehittelijöitä ja mieluummin varakkaita sellaisia ja Lordi Hawksmoren kuoleman jälkeen oli tämän puolison suosio laskenut eikä häntä enää kutsuttu juhliin ja illanviettoihin kuin äärimmäisen harvoin. Lady Hawksmore oli todennäköisesti suostunut edesmenneen Lordi Hawksmoren kosintaan vain, koska luuli tämän omaavan hienon arvonimen lisäksi vähintään yhtä sievoisen omaisuuden. Adrian pitkin äitipuoltaa pahanlaatuisena kiipijänä.
Lady Hawksmore rakasti kalliita tavaroita, kimallusta ja säihkettä. Uusia pukujakin tämä jaksoi vaatia, vaikka kartanossa tuskin koskaan kävi kovin hienoja vieraita - ei ainakaan niin hienoja kuin Lady Hawksmore olisi toivonut. Vieraat yleensäkin olivat harvassa ja nekin, jotka heitä kävivät tervehtimässä, eivät paljon vähempää olisi voineet piitata viimeisimmistä muodin oikuista. Mutta Lady Hawksmore jaksoi silti nalkuttaa epämuodikkaista tai puuttuvista puvuista ja myydyistä tauluista sekä hopeaesineistä, joita oli jäljellä enää kourallinen. Adrian Hawksmore oli kurkkuaan myöten täynnä Lady Hawksmoren vaatimuksia ja etikettisääntöjä, joiden mukaan Hawksmoren jaarlin ei sopinut keikkua kattoja korjaamassa. Muutenkin Lady Hawksmoren oikut olivat kovin rasittavia. Välillä Adrian olisi halunnut unohtaa, että oli tälle kiitollisuudenvelassa. Hänen oli kuitenkin siedettävä äitipuoltaan samassa taloudessa - oikkuineen päivineen.
Hawksmorejen aikanaan varsin huomattava omaisuus oli huvennut huonojen päätösten myötä eivätkä pelivelatkaan olleet tilannetta helpottaneet. Lady Hawksmore oli saanut naimakaupan myötä himoitsemansa arvonimen, mutta varakkuus oli jäänyt haaveeksi. Adrian Hawksmore olikin perinyt isältään tukun velkakirjoja ja rapistuneita rakennuksia sekä vielä äitipuolen, joka teki elämästä kaikin tavoin hankalaa. Tosin ilman äitipuolen sukuun tuomaa omaisuutta tilanne olisi ollut pahempi. Adrian Hawksmore tunsikin olevansa velkaa äitipuolelleen.
tiistai 7. lokakuuta 2014
maanantai 6. lokakuuta 2014
Tuulikeiju ja Vuorenpeikko: Osa 20
Cat ei aikaillut hetkeäkään aloittaessaan mieleensä juolahtaneen
suunnitelman toteuttamisen. Hän kiskaisi seinältä vanhan kahdenkäden
miekan, jonka hädin tuskin jaksoi nostaa ja käännähti aseen kanssa
äkisti osuen palvelijan pitelemään lyhtyyn, joka heilahti ja
särkyi viereiseen seinään sytyttäen samalla seinävaatteen palamaan.
Hetkessä liekit ahmaisivat vanhan villaisen käsityön ja liekit saivat
uutta voimaa.
Se oli riittävä, joskin tahaton, harhautus ja Ben käytti hyödyksi jokaisen hetken. Lordi Fenton oli nopeasti aseeton, mutta se ei estänyt häntä hyökkäämästä poikansa kimppuun. Lordi Fentonin kädet tavoittelivat Benin kaulaa, mutta siihen se jäikin. Ben piti vanhuksen ranteista kiinni ja heitti tämän lattialle kuin räsynuken. -Se on ohi nyt isä. Enää ei kukaan kuole sinun takiasi.
Liekit nielivät seinävaatteen toisensa jälkeen. Palvelijat yrittivät tukahduttaa tulta, mutta lukuisat seinävaateet ja rutikuivat puuparrut olivat oiva alusta liekkien leviämiselle ja pian palvelijat havaitsivatkin toimensa turhiksi. Lordi Fentonin kasvot olivat harmaat hänen katsellessaan salaisuutensa muuttumista liekkimereksi. Kaikki hänen tarkoin vaalimansa antiikkiset kidutusvälineet olisivat pian mennyttä.
Se oli riittävä, joskin tahaton, harhautus ja Ben käytti hyödyksi jokaisen hetken. Lordi Fenton oli nopeasti aseeton, mutta se ei estänyt häntä hyökkäämästä poikansa kimppuun. Lordi Fentonin kädet tavoittelivat Benin kaulaa, mutta siihen se jäikin. Ben piti vanhuksen ranteista kiinni ja heitti tämän lattialle kuin räsynuken. -Se on ohi nyt isä. Enää ei kukaan kuole sinun takiasi.
Liekit nielivät seinävaatteen toisensa jälkeen. Palvelijat yrittivät tukahduttaa tulta, mutta lukuisat seinävaateet ja rutikuivat puuparrut olivat oiva alusta liekkien leviämiselle ja pian palvelijat havaitsivatkin toimensa turhiksi. Lordi Fentonin kasvot olivat harmaat hänen katsellessaan salaisuutensa muuttumista liekkimereksi. Kaikki hänen tarkoin vaalimansa antiikkiset kidutusvälineet olisivat pian mennyttä.
Palvelijat olivat alkaneet paeta linnasta huomattuaan
pelastusyritykset turhiksi. Kaikesta huolimatta Ben ja Cat yrittivät
saada Lordi Fentonin lähtemään mukaansa ja hetken he luulivatkin
onnistuvansa. Lordi Fenton seurasi heitä ensin muutaman askeleen kunnes
juoksi karjuen liekkien keskelle. Muutaman kammottavan hetken jälkeen
tuli aivan hiljaista eikä Lordi Fentonin tuskanhuutoja enää kuulunut.
Liekit - joiden tuhovoimaa Lordi Fenton oli aina rakastanut - olivat
kostaneet vääryydet, jotka Lordi Fenton oli elämänsä aikana tehnyt.
------
Aamu valkeni savuavien
linnanraunioiden hallitessa maisemaa. Palvelijat olivat hävinneet
omille teilleen nyt kun heidän tyrannimainen isäntänsä oli poissa. Ben
ja Cat olivat linnanraunion edessä tuijottaen epäuskoisina savuavaa
kivikasaa ja aavemaisiksi muuttuneita torneja. Vanha linna oli poissa ja
aamunrusko värjäsi taivaan. Näky oli melkein kaunis, jos tapahtumat
eivät olisi olleet niin hirveitä.
Cat seisoi nokisena Benin
vieressä ja kosketti varovasti tämän poskea. -Olen pahoillani, että
lapsuudenkotisi paloi. Olen pahoillasi siitä, mitä isällesi tapahtui. En tarkoittanut...
Olen niin pahoillani... Ben sulki Catin suun pehmeällä suudelmalla. -Ei,
Tuulikeijuni. Minä olen pahoillani. Olen pahoillani, että en suojellut
sinua paremmin. Olen pahoillani, että luulin suunnitelmani olevaa
parempi. Olen pahoillani, että en kertonut sinulle kaikkea aikaisemmin
ja hakenut sinua jo kotoasi. Halusin nöyryyttää isääni ryöstämällä
sinut hänen kattonsa alta. Ja kaiken tuon vuoksi saatoin sinut
hirvittävään vaaraan. Olen niin äärettömän pahoillani. Catherine katsoi
Benin tuskaisia silmiä ja pyyhki niihin nousseet kyyneleet pois. -Ben,
sinä pelastit minut. Ilman sinua olisin tyytynyt isäni määräyksiin ja
nainut Lordi Fentonin. En olisi uskaltanut muutakaan. Luulin, että
elämäni oli lopussa. Sinä pelastit minut.
Ben nosti Catin syliinsä
ja kantoi tämän pienen matkan päässä oleville talleille, jossa valjasti hevosen vaunujen eteen.
Cat nukahti pian vaunujen tasaiseen ratinaan ja Ben ajoi Cat
kainalossaan kohti omaa kartanoaan, jonka oli äidinperintönä aikanaan
saanut. Se ei ollut niin mahtava kuin Fentonien linna, mutta Ben ei
ollut koskaan pitänyt isänsä suvun kolkosta linnasta, joka oli pitänyt
sisällään mustia salaisuuksia ja kuolemaa. Ne muistot oli aika unohtaa
ja aloittaa elämä Catin kanssa.
- Catherine. Ben kuiskasi
pysäytettyään vaunut. -Uusi kotisi odottaa. Cat avasi silmänsä ja näki
edessään ihan vuorten kupeeseen rakennetun valoisan kartanon, jonka
ympärillä kohosivat jykevät tammet. Sitten Cat tajusi, että vuorissa
oli jotain tuttua. Ne olivat ne samat vuoret, joita Cat
oli niin
usein katsellut kukkulalta, mutta koskaan hän ei ollut tiennyt, että
laakson toisella laidalla kukkuloiden juuressa oli näin ihana paikka.
Ben hymyili lämmintä hymyään ja Cat katsoi tämän tuulentuivertamia
tummia hiuksia. Mitä pidät uudesta kodistasi, Tuulikeijuni? Cat
henkäisi ihastuksissaan. Se tuntui juuri sellaiselta kuin kodin
kuuluikin. Se oli valoisan ja lempeän oloinen paikka, jossa jokainen
soppi tuntui hymyilevän. Se on ihana! Cat sai sanotuksi. Ben naurahti
Catherinen innostukselle ja kertoi sitten, että lähellä oli luola,
jonne he voisivat tehdä eväsretkiä. Pienenä poikana hän oli joskus
leikkinyt siellä vuorenpeikkoa sisarustensa kanssa ja äiti oli tuonut
heille aina korillisen herkkuja. Nyt oli Catin vuoro nauraa.
-Vuorenpeikolta sinä juuri nyt näytätkin! Cat nauroi ja pörrötti Benin
hiuksia.
Ben sulki Catin syliinsä ja antoi tälle suudelman, jollaista Cat ei ollut koskaan ennen kokenut.
perjantai 3. lokakuuta 2014
Tuulikeiju ja Vuorenpeikko: Osa 19
Ben ollut enemmän kuin oikeassa. Laukauksen kajahtaessa ja riipivän kivun iskiessä olkapäähän Ben tiesi tarkkaan kuinka varomaton ja uhkarohkea oli ollut. Hänen olisi pitänyt tietää paremmin. Lordi Fentonia ei huijattu eikä häneltä mennyt mikään ohi.
Cat ei huutanut. Se ei ollut hänen tapaistaan. Hän tuki nyt Beniä, joka irvisti kivusta. Valo lisääntyi huoneessa ja Cat pystyi jo näkemään Lordi Fentonin pitkän hahmon. Äkillinen valon lisääntyminen häikäisi, mutta Cat erotti edessään Lordi Fentonin jonka kasvoille oli noussut vahingoniloinen ilme.
-Poikani. Päätit sittenkin saapua häihini ja ilmeisesti vielä ryöstää morsiameni. Ben suoristautui ja katsoi isänsä kasvoja. - Sitä en tietenkään voi hyväksyä, Lordi Fenton jatkoi ja pyöräytti asetta kädessään. Cat hivuttautui samalla hiljalleen kohti seinustaa, sillä nyt usean sytytetyn soihdun valossa hän erotti seinässä jotain, joka voisi olla kohta, josta salakäytävän oven saisi auki. Se oli aivan eri kohdassa kuin mistä he olivat sitä etsineet, mutta vaikutti juuri siltä, millaiseksi Ben sitä oli kuvaillut. Hiljalleen Cat eteni kohti seinää isän ja pojan taistellessa sanoin. Vielä ihan vähän matkaa, Cat ajatteli, mutta joutui äkisti pysähtymään, kun uusi laukaus kajahti ilmassa. Tällä kertaa se hipaisi Benin korvaa. -Sinun on aika palata äitisi helmoihin. Lordi Fentonin ääni oli kova ja kylmä. Hän kohotti aseensa ja tähtäsi. Ben seisoi aivan paikoillaan.
Hän oli nähnyt saman niin monta kertaa ennenkin. Isä oli niin monesti leikitellyt hänen ampumisellaan. Uhkaillut, heilutellut asettaan Benin silmien edessä. Ennen se oli ollut jonkinlaista leikkiä, mutta nyt se ei vaikuttanut enää samalta. Ben ei ollut enää lapsi ja koskaan ennen hän ei ollut tehnyt mitään sellaista mitä nyt. Hän aikoi pelastaa Catherinen eikä isä suvainnut suunnitelmiinsa puuttumista.
Cat näki tilanteen vakavuuden. Hän syöksyi kohti Lordi Fentonin ojennettua kättä ja sai luodin päätymään Benin sijasta vastakkaiselle seinälle ripustettuun kilpeen. Lordi Fenton kohdisti nyt kaiken huomionsa Catiin. Hän löi Catia avokämmenellä kasvoihin ja sai vaivoin hillittyä raivonsa. - Isäsi sanoi, että olet kuuliainen tyttö. Hiljainen ja hyväkäytöksinen. Nyt on viimeinen mahdollisuutesi. Palaa palvelijani mukana huoneeseesi ja me unohdamme tämän ja vietämme huomenna mahtavat häät.
Hetken aikaa vaikutti siltä, että Lordi Fenton aikoi sanoa vielä jotain, mutta suu pysyikin viivana ja Lordi tuijotti Catia silmiin. Catia pelotti. Hän katsoi epäuskoisena Lordi Fentonia. Cat päätti rohkaistua. - Entä Ben? Catin ääni kuului hyvin hiljaisena, mutta vakaana. Lordi Fenton naurahti. -Ben...vai kiinnostaa sinua poikani kohtalo. Jos menet nyt ja käyttäydyt niin kuin hyvin kasvatettu aatelisneito, säästän poikani hengen. Olkoon se häälahjani sinulle. Cat nielaisi, nyökkäsi ja lähti hitaasti kulkemaan kohti ovensuussa odottavaa palvelijaa, joka piti kasvonsa maahan luotuina kuin yrittäen olla näkemättä ja kuulematta mitään, mitä huoneessa tapahtui. Catin takana Lordi Fenton ei edelleenkään laskenut asettaan vaan tähtäsi sillä poikaansa.
Cat ei uskonut hetkeäkään Lordi Fentonin lupauksiin. Hän ei ollut nähnyt rahtustakaan myötätuntoa tai hyvyyttä tämän katseessa. Silmät olivat kuin kiveä, suu oli piirtynyt jäiseksi viivaksi kasvojen poikki ja kaikki lämpö oli aikaa sitten kadonnut Lordi Fentonin olemuksesta. Jos pahuudella olisi hahmo se näyttäisi samalta kuin Lordi Fenton.
.
Cat ei huutanut. Se ei ollut hänen tapaistaan. Hän tuki nyt Beniä, joka irvisti kivusta. Valo lisääntyi huoneessa ja Cat pystyi jo näkemään Lordi Fentonin pitkän hahmon. Äkillinen valon lisääntyminen häikäisi, mutta Cat erotti edessään Lordi Fentonin jonka kasvoille oli noussut vahingoniloinen ilme.
-Poikani. Päätit sittenkin saapua häihini ja ilmeisesti vielä ryöstää morsiameni. Ben suoristautui ja katsoi isänsä kasvoja. - Sitä en tietenkään voi hyväksyä, Lordi Fenton jatkoi ja pyöräytti asetta kädessään. Cat hivuttautui samalla hiljalleen kohti seinustaa, sillä nyt usean sytytetyn soihdun valossa hän erotti seinässä jotain, joka voisi olla kohta, josta salakäytävän oven saisi auki. Se oli aivan eri kohdassa kuin mistä he olivat sitä etsineet, mutta vaikutti juuri siltä, millaiseksi Ben sitä oli kuvaillut. Hiljalleen Cat eteni kohti seinää isän ja pojan taistellessa sanoin. Vielä ihan vähän matkaa, Cat ajatteli, mutta joutui äkisti pysähtymään, kun uusi laukaus kajahti ilmassa. Tällä kertaa se hipaisi Benin korvaa. -Sinun on aika palata äitisi helmoihin. Lordi Fentonin ääni oli kova ja kylmä. Hän kohotti aseensa ja tähtäsi. Ben seisoi aivan paikoillaan.
Hän oli nähnyt saman niin monta kertaa ennenkin. Isä oli niin monesti leikitellyt hänen ampumisellaan. Uhkaillut, heilutellut asettaan Benin silmien edessä. Ennen se oli ollut jonkinlaista leikkiä, mutta nyt se ei vaikuttanut enää samalta. Ben ei ollut enää lapsi ja koskaan ennen hän ei ollut tehnyt mitään sellaista mitä nyt. Hän aikoi pelastaa Catherinen eikä isä suvainnut suunnitelmiinsa puuttumista.
Cat näki tilanteen vakavuuden. Hän syöksyi kohti Lordi Fentonin ojennettua kättä ja sai luodin päätymään Benin sijasta vastakkaiselle seinälle ripustettuun kilpeen. Lordi Fenton kohdisti nyt kaiken huomionsa Catiin. Hän löi Catia avokämmenellä kasvoihin ja sai vaivoin hillittyä raivonsa. - Isäsi sanoi, että olet kuuliainen tyttö. Hiljainen ja hyväkäytöksinen. Nyt on viimeinen mahdollisuutesi. Palaa palvelijani mukana huoneeseesi ja me unohdamme tämän ja vietämme huomenna mahtavat häät.
Hetken aikaa vaikutti siltä, että Lordi Fenton aikoi sanoa vielä jotain, mutta suu pysyikin viivana ja Lordi tuijotti Catia silmiin. Catia pelotti. Hän katsoi epäuskoisena Lordi Fentonia. Cat päätti rohkaistua. - Entä Ben? Catin ääni kuului hyvin hiljaisena, mutta vakaana. Lordi Fenton naurahti. -Ben...vai kiinnostaa sinua poikani kohtalo. Jos menet nyt ja käyttäydyt niin kuin hyvin kasvatettu aatelisneito, säästän poikani hengen. Olkoon se häälahjani sinulle. Cat nielaisi, nyökkäsi ja lähti hitaasti kulkemaan kohti ovensuussa odottavaa palvelijaa, joka piti kasvonsa maahan luotuina kuin yrittäen olla näkemättä ja kuulematta mitään, mitä huoneessa tapahtui. Catin takana Lordi Fenton ei edelleenkään laskenut asettaan vaan tähtäsi sillä poikaansa.
Cat ei uskonut hetkeäkään Lordi Fentonin lupauksiin. Hän ei ollut nähnyt rahtustakaan myötätuntoa tai hyvyyttä tämän katseessa. Silmät olivat kuin kiveä, suu oli piirtynyt jäiseksi viivaksi kasvojen poikki ja kaikki lämpö oli aikaa sitten kadonnut Lordi Fentonin olemuksesta. Jos pahuudella olisi hahmo se näyttäisi samalta kuin Lordi Fenton.
.
torstai 2. lokakuuta 2014
Tuulikeiju ja Vuorenpeikko: Osa 18
Ben
liikkui kuin varjo kohti huonetta. Hänen kätensä oli edelleen tiukasti
Catin kädessä ja Catista tuntui, että tämä tiukensi otettaan jokaisella
askeleella. Mitä Ben oikein pelkäsi?
Kaksikko liikkui äänettömästi huoneessa. Ben ei ollut uskaltanut sytyttää lyhtyä uudelleen ja niinpä ainoa valo olikin himmeä öljylamppu, joka oli jätetty palamaan pienelle sivupöydälle. Sen valo ei riittänyt valaisemaan huonetta saatikka sitten käytävää. Ben oli kuitenkin päätöksensä tehnyt. Valo sai riittää ja heidän oli sen turvin kuljettava kohti toista salakäytävää.
He liikkuivat väistellen huonekaluja. Määränpää, huoneen kaukaisin seinä tuntui olevan vielä kilometrien päässä ja Catia kylmäsi. Jokin huoneessa sai hänen ihonsa kananlihalle ja hän halusi päästä sieltä nopeasti pois. Jokainen nurkka tuossa paikassa sai hänet pidättämään hengitystä, toivomaan, että kaikki olisi vain pahaa unta ja hän heräisi pian omassa vuoteessaan ja Bess tulisi lohduttamaan häntä ja sanomaan, että kaikki oli vain unta, jonka aamun ensi säteet pyyhkisivät pois.
Mutta Cat ei nähnyt unta ja Besskin oli kaukana täältä. Hänellä oli kuitenkin Ben, jonka järkähtämätön päättäväisyys sai Catin jollain tapaa tuntemaan olonsa turvallisemmaksi kaiken kamalan keskellä.
He olivat jo melkein salakäytävällä. Ben hapuili hämärässä vipua, joka aukaisisi salakäytävään vievän oven. Vanha muistikuva vivun sijainnista ei tuntunut pitävän paikkansa ja Ben joutuikin etsimään vipua yhä uudelleen ja uudelleen. Sitä ei löytynyt ja hämärässä huoneessa Ben katsoi Catia huolestuneempana kuin koskaan ennen. He eivät päässet poistumaan talosta ilman salakäytäviä, sillä Lordi Fenton oli asettanut vartijat sisäänkäynneille eikä kukaan voinut poistua talosta ilman, että se huomattaisiin. Vivun katoamisen myötä Benin mieleen nousi hirvittävä ajatus. Kaikki ei voinut olla vain sattumaa. Hän oli johdattanut heidät suoraan ansaan. Lordi Fenton oli arvannut hänen aikeensa.
Kaksikko liikkui äänettömästi huoneessa. Ben ei ollut uskaltanut sytyttää lyhtyä uudelleen ja niinpä ainoa valo olikin himmeä öljylamppu, joka oli jätetty palamaan pienelle sivupöydälle. Sen valo ei riittänyt valaisemaan huonetta saatikka sitten käytävää. Ben oli kuitenkin päätöksensä tehnyt. Valo sai riittää ja heidän oli sen turvin kuljettava kohti toista salakäytävää.
He liikkuivat väistellen huonekaluja. Määränpää, huoneen kaukaisin seinä tuntui olevan vielä kilometrien päässä ja Catia kylmäsi. Jokin huoneessa sai hänen ihonsa kananlihalle ja hän halusi päästä sieltä nopeasti pois. Jokainen nurkka tuossa paikassa sai hänet pidättämään hengitystä, toivomaan, että kaikki olisi vain pahaa unta ja hän heräisi pian omassa vuoteessaan ja Bess tulisi lohduttamaan häntä ja sanomaan, että kaikki oli vain unta, jonka aamun ensi säteet pyyhkisivät pois.
Mutta Cat ei nähnyt unta ja Besskin oli kaukana täältä. Hänellä oli kuitenkin Ben, jonka järkähtämätön päättäväisyys sai Catin jollain tapaa tuntemaan olonsa turvallisemmaksi kaiken kamalan keskellä.
He olivat jo melkein salakäytävällä. Ben hapuili hämärässä vipua, joka aukaisisi salakäytävään vievän oven. Vanha muistikuva vivun sijainnista ei tuntunut pitävän paikkansa ja Ben joutuikin etsimään vipua yhä uudelleen ja uudelleen. Sitä ei löytynyt ja hämärässä huoneessa Ben katsoi Catia huolestuneempana kuin koskaan ennen. He eivät päässet poistumaan talosta ilman salakäytäviä, sillä Lordi Fenton oli asettanut vartijat sisäänkäynneille eikä kukaan voinut poistua talosta ilman, että se huomattaisiin. Vivun katoamisen myötä Benin mieleen nousi hirvittävä ajatus. Kaikki ei voinut olla vain sattumaa. Hän oli johdattanut heidät suoraan ansaan. Lordi Fenton oli arvannut hänen aikeensa.
keskiviikko 1. lokakuuta 2014
Tuulikeiju ja Vuorenpeikko: Osa 17
Ben
puristi vielä hetken Catia rintaansa vasten ja päästi tämän sitten
irti. Hän hymyili tytölle rohkaisevasti, vaikka tunsikin kuinka
vatsanpohja tuntui kääntyvän ympäri jo pelkistä muistoista. Cat ei saisi
tietää kuinka paljon Beniä pelotti. Cat ei tiennyt puoliakaan Lordi
Fentonin pahuudesta ja toivottavasti ei saisi koskaan tietääkään.
Cat
kompasteli muutaman kerran helmoihinsa. Ben sai kuitenkin tuettua
tyttöä niin, ettei tämä kaatunut ja pian he olivat kulkeneet puolet
portaikosta. Ben muisteli reittiä. Siitä oli niin kauan kun hän viimeksi
oli portaat kulkenut, mutta hänestä tuntui, että huoneisto oli jo
lähellä eikä aikaakaan kun kaukaa alhaalta kajasti lepattava valo, joka
syntyi yhdestä palamaan jätetystä soihdusta. Isä oli siis jo alkanut
valmistella huonetta huomista varten. Ben oli epäillytkin sitä - tosin
toivonut, että kaikki valmistelut olisi saatettu jo päätökseen ja tie
olisi vapaa.
Ben
ja Cat painautuivat aivan kiinni portaikon seinämään ja Ben puhalsi
lyhdyn sammuksiin. Ei kannattanut ottaa turhia riskejä. Heidän
tilanteensa muuttuisi merkittävästi, jos heidän pakonsa paljastuisi
nyt.
Pari
palvelijaa laittoi huonetta kuntoon. He puhelivat niin hiljaa
keskenään, ettei Ben erottanut sanoja. Vain epämääräinen mumina ja
muutama irtonainen sana kantautui portaikkoon saakka. Palvelijat
vaikuttivat hermostuneilta ja pari kertaa toinen heistä pudotti tinaisen
viinimaljan, joka kilisten kieri pitkin kivilattiaa. Lopulta palvelijat
olivat saaneet työnsä päätökseen ja alkoivat tehdä lähtöä. Äänet
tulivat hiukan lähemmäs ja Ben pysti erottamaan paremmin sanat.
Viinimaljan pudottanut palvelija surkutteli tytön kohtaloa ja toinen
tyytyi nyökkäämään vastaukseksi. Huomenna ei tapahtuisi mitään, mitä ei
olisi tapahtunut jo niin monesti aikaisemmin. Valo katosi palvelijoiden
mukana. Benin ja Catin ympäröi pimeys.
tiistai 30. syyskuuta 2014
Tuulikeiju ja vuorenpeikko: Osa 16
Benin
ajatukset vaelsivat silmänräpäyksessä lapsuuteen. Hän kuuli isänsä
julman naurun, äitinsä itkun ja sisarensa kirkumisen. Hän näki kuinka
häntä vuotta vanhempi veli makasi lattialla ja tämän ohimolta valui
verinoro. Vaalea matto värjäytyi punaiseksi ja veli henkäisi vielä yhden
kerran ennen kuin sulki silmänsä lopullisesti. Ben muisti kuinka hänen
äitinsä, Lady Fenton kumartui poikansa viereen ja nosti tämän pään
syliinsä. Itkien oli äiti lastaan silittänyt. Kuolema oli hoidettu
kaikessa hiljaisuudessa pois päiväjärjestyksestä. Sanottiin, että veli
oli kompastunut ja pudonnut portaita. Palveluskunta tiesi miten asian
laita oikeasti oli, mutta Lordi Fentonin murhaava katse ja raivoisa
luonne pitivät jokaisen kielenkannat kurissa. Yksikään ei uskaltanut
kertoa miten asia oikeasti oli. Ja niinpä Lordi Fenton selvisi jälleen
yhdestä murhasta.
Beniä kylmäsi. Enää hän ei ollut pieni poika, joka ei voinut mitään isänsä hirmuvallalle. Hänen ei enää tarvinnut kyyristellä nurkassa tai piilotella paksujen verhojen takana, jotta isä ei häntä näkisi. Silti Beniä pelotti. Häntä pelotti, että Lordi Fenton kuitenkin voittaisi ja tuhoasi Catin kuten oli tuhonnut niin monta muutakin herkkää sielua.
Ben karisti menneisyyden tuulahduksen mielestään ja keskittyi käsillä olevaan hetkeen. Oli oltava tarkkana. Jos he onnistuisivat pääsemään huomaamatta ulos olisi kaikki kovin paljon helpompaa. Matkassa oli kuitenkin vielä monta mutkaa ja oli hyvin mahdollista, että he joutuisivat kohtaamaan Lordin Fentonin. Catin vuoksi Ben toivoi, että niin ei kävisi. Hän kyllä selviäisi, mutta Cat...Benin mieleen nousi kirkas kuva vihreäsilmäisestä sisarestaan Sarahista, joka ei elänyt kymmentä kesää kauemmin. Sekin oli isän syytä. Isä tuhosi kaiken mihin koski - kaiken mikä oli kaunista ja hyvää Benin elämässä oli Lordi Fenton tuhonnut. Ensin veli, sitten Sarah ja lopulta äitikin. Ja nyt isä uhkasi tuhota myös Catherinen ja vieläpä tämän itse Lordi Ravenhurtsin suosiollisella avustuksella. Eikö mies lainkaan piitannut tyttärestään vai miksi hän heitti lapsensa suden suuhun? Lordi Ravenhurstin täytyi tietää millainen ystävä Lordi Fenton oli sillä Ben muisti miesten monesti huvitelleen kovin samankaltaisilla tavoilla - tosin Lordi Ravenhurtilla oli vielä rahtunen kunniallisuutta toimissaan. Se rahtunen oli todennäköisesti koitunut tämän perheen onneksi. Lordi Fentoniin perhe sen sijaan ei ollut moista onnea kohdannut vaan yksitellen he olivat kohdanneet Lordi Fentonin pahuuden. Ben oli pelastunut lähinnä siksi, että Lady Fenton oli lähettänyt pojan pois kotoa ja suojellut tätä viimeiseen hengenvetoonsa saakka ja vienyt hautaansa Lordi Fentonin suvun synkät salaisuudet.
Ja salaisuuksia oli riittänyt. Lordi Fentonin tumman puhuvat juhlat, joihin kutsuttiin vain muutamat lähimmät ystävät, joilla oli samankaltaisia toiveita huvittelun suhteen. Ben muisti uhkaavan musiikin, naurua ja huutoa ennen kuin isä ystävineen hävisi kellarikerroksen yksityiseen huoneistoon. Siellä isä oli viettänyt paljon aikaa. Lady Fenton ei ollut voinut sietää koko paikkaa ja hän tuli pahoinvoivaksi heti, kun se edes mainittiin. Ben ei ollut lapsena vielä ymmärtänyt miksi, mutta täytettyään viisitoista oli Lordi Fenton esitellyt hänelle huoneistonsa. Sitä päivää Benin oli vaikea unohtaa. Päästyään viimein ulos hämärästä tilasta oli Ben juossut puutarhaan ja oksentanut. Hän voi pahoin niin fyysisesti kuin henkisesti. Isä olisi pitänyt pysäyttää jo paljon aikaisemmin.
Beniä kylmäsi. Enää hän ei ollut pieni poika, joka ei voinut mitään isänsä hirmuvallalle. Hänen ei enää tarvinnut kyyristellä nurkassa tai piilotella paksujen verhojen takana, jotta isä ei häntä näkisi. Silti Beniä pelotti. Häntä pelotti, että Lordi Fenton kuitenkin voittaisi ja tuhoasi Catin kuten oli tuhonnut niin monta muutakin herkkää sielua.
Ben karisti menneisyyden tuulahduksen mielestään ja keskittyi käsillä olevaan hetkeen. Oli oltava tarkkana. Jos he onnistuisivat pääsemään huomaamatta ulos olisi kaikki kovin paljon helpompaa. Matkassa oli kuitenkin vielä monta mutkaa ja oli hyvin mahdollista, että he joutuisivat kohtaamaan Lordin Fentonin. Catin vuoksi Ben toivoi, että niin ei kävisi. Hän kyllä selviäisi, mutta Cat...Benin mieleen nousi kirkas kuva vihreäsilmäisestä sisarestaan Sarahista, joka ei elänyt kymmentä kesää kauemmin. Sekin oli isän syytä. Isä tuhosi kaiken mihin koski - kaiken mikä oli kaunista ja hyvää Benin elämässä oli Lordi Fenton tuhonnut. Ensin veli, sitten Sarah ja lopulta äitikin. Ja nyt isä uhkasi tuhota myös Catherinen ja vieläpä tämän itse Lordi Ravenhurtsin suosiollisella avustuksella. Eikö mies lainkaan piitannut tyttärestään vai miksi hän heitti lapsensa suden suuhun? Lordi Ravenhurstin täytyi tietää millainen ystävä Lordi Fenton oli sillä Ben muisti miesten monesti huvitelleen kovin samankaltaisilla tavoilla - tosin Lordi Ravenhurtilla oli vielä rahtunen kunniallisuutta toimissaan. Se rahtunen oli todennäköisesti koitunut tämän perheen onneksi. Lordi Fentoniin perhe sen sijaan ei ollut moista onnea kohdannut vaan yksitellen he olivat kohdanneet Lordi Fentonin pahuuden. Ben oli pelastunut lähinnä siksi, että Lady Fenton oli lähettänyt pojan pois kotoa ja suojellut tätä viimeiseen hengenvetoonsa saakka ja vienyt hautaansa Lordi Fentonin suvun synkät salaisuudet.
Ja salaisuuksia oli riittänyt. Lordi Fentonin tumman puhuvat juhlat, joihin kutsuttiin vain muutamat lähimmät ystävät, joilla oli samankaltaisia toiveita huvittelun suhteen. Ben muisti uhkaavan musiikin, naurua ja huutoa ennen kuin isä ystävineen hävisi kellarikerroksen yksityiseen huoneistoon. Siellä isä oli viettänyt paljon aikaa. Lady Fenton ei ollut voinut sietää koko paikkaa ja hän tuli pahoinvoivaksi heti, kun se edes mainittiin. Ben ei ollut lapsena vielä ymmärtänyt miksi, mutta täytettyään viisitoista oli Lordi Fenton esitellyt hänelle huoneistonsa. Sitä päivää Benin oli vaikea unohtaa. Päästyään viimein ulos hämärästä tilasta oli Ben juossut puutarhaan ja oksentanut. Hän voi pahoin niin fyysisesti kuin henkisesti. Isä olisi pitänyt pysäyttää jo paljon aikaisemmin.
Tuulikeiju ja vuorenpeikko: Osa 15
Ben puristi Catin käden tiukasti omaansa ja piteli tyttöä pystyssä aina kun tämä oli liukastua märällä kivilattialla. Käytävä kävi ahtaammaksi ja he joutuivat nyt kulkemaan aivan toisiinsa painautuneina ja välillä Cat tunsi kuinka jokin kosketti hänen sääriään hameen alla. Käytävässä liikkui rottia, joita Cat ei voinut sietää, mutta siitä huolimatta tyttö piti suunsa tiukasti kiinni, kun säärtä jälleen kerran hipaisi karvainen otus. Huutaminen olisi vaarantanut kaiken
Äkkiä Ben pysähtyi ja päästä suustaan hiljaisen kirouksen. -Käytävä on sortunut. Emme voi jatkaa matkaamme tätä kautta. Meidän on kierrettävä kellarin kautta, jos mielimme päästä ulos. Cat kuuli huolen Benin äänessä ja katsoi kysyvästi. - Kellarin kautta matka on paljon pidempi ja vaikeampi. Joudumme menemään hyvin läheltä isäni...henkilökohtaisia huoneita. Catin korvat erottivat pienen tauon Benin puhuessa isänsä henkilökohtaisista huoneista. Cat tyytyi kuitenkin vain nyökkäämään eikä kysellyt enempää, vaikka olisi palanut halusta tietää, mitä Ben oikein tarkoitti.
Edessä ja takana aukesi nyt vain pelkkää pimeyttä. Toisella käytävällä oli seinien raoista kajastellut pieniä valonsäteitä huoneista, jotka olivat käytössä, mutta uusi käytävä oli pilkko pimeä eikä valoa tullut muualta kuin pienestä lyhdystä, joka Benillä oli mukanaan. Sen liekki lepatteli välillä, kun hento ilmavirta kävi käytävän läpi ja toi mukanaan hiukan raikasta ilmaa ummehtuneen hajun keskelle.
Kaksikko eteni hitaasti ja varoen. Uusi reitti oli edellistäkin huonokuntoisempi ja käytävä vietti alaspäin kunnes muuttui lopulta jyrkäksi portaikoksi. - Ole varovainen Cat. Benin äänestä pystyi aistimaan huolen, joka ulottui paljon pidemmälle kuin vain siihen lipeäisikö Catin jalka askelmalta. Käytävä oli kuitenkin nyt kauempana asuintiloista ja he pystyivät hiljaa kuiskaillen keskustelemaan. -Cat. Ben aloitti hiljaa. - Joudumme menemään isäni rakennuttaman huoneiston läpi. Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa jäljellä. En haluaisi, että joudut näkemään sen mitä tulet näkemään, mutta en voi muuta. Olen kuitenkin onnellinen, että et joudu kokemaan mitään siitä, mitä huoneessa on. Ben silitti hellästi Catin poskea ja puristi sitten tytön rintaansa vasten. Cat kuuli kuinka miehen sydän takoi. Pelkäsikö Benkin Lordi Fentonia?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)