Tuulikeiju ja Vuorenpeikko: Osa 17

Ben puristi vielä hetken Catia rintaansa vasten ja päästi tämän sitten irti. Hän hymyili tytölle rohkaisevasti, vaikka tunsikin kuinka vatsanpohja tuntui kääntyvän ympäri jo pelkistä muistoista. Cat ei saisi tietää kuinka paljon Beniä pelotti. Cat ei tiennyt puoliakaan Lordi Fentonin pahuudesta ja toivottavasti ei saisi koskaan tietääkään.

Cat kompasteli muutaman kerran helmoihinsa. Ben sai kuitenkin tuettua tyttöä niin, ettei tämä kaatunut ja pian he olivat kulkeneet puolet portaikosta. Ben muisteli reittiä. Siitä oli niin kauan kun hän viimeksi oli portaat kulkenut, mutta hänestä tuntui, että huoneisto oli jo lähellä eikä aikaakaan kun kaukaa alhaalta kajasti lepattava valo, joka syntyi yhdestä palamaan jätetystä soihdusta. Isä oli siis jo alkanut valmistella huonetta huomista varten. Ben oli epäillytkin sitä - tosin toivonut, että kaikki valmistelut olisi saatettu jo päätökseen ja tie olisi vapaa. 

Ben ja Cat painautuivat aivan kiinni portaikon seinämään ja Ben puhalsi lyhdyn sammuksiin. Ei kannattanut ottaa turhia riskejä. Heidän tilanteensa muuttuisi merkittävästi, jos heidän pakonsa paljastuisi nyt. 

Pari palvelijaa laittoi huonetta kuntoon. He puhelivat niin hiljaa keskenään, ettei Ben erottanut sanoja. Vain epämääräinen mumina ja muutama irtonainen sana kantautui portaikkoon saakka. Palvelijat vaikuttivat hermostuneilta ja pari kertaa toinen heistä pudotti tinaisen viinimaljan, joka kilisten kieri pitkin kivilattiaa. Lopulta palvelijat olivat saaneet työnsä päätökseen ja alkoivat tehdä lähtöä. Äänet tulivat hiukan lähemmäs ja Ben pysti erottamaan paremmin sanat. Viinimaljan pudottanut palvelija surkutteli tytön kohtaloa ja toinen tyytyi nyökkäämään vastaukseksi. Huomenna ei tapahtuisi mitään, mitä ei olisi tapahtunut jo niin monesti aikaisemmin. Valo katosi palvelijoiden mukana. Benin ja Catin ympäröi pimeys.